Mä tunnen olevani tasan tarkkaan samassa elämäntilanteessa ku sillon ku alotin opiskelut 3,5 vuotta sitten ja olin kisakireekakskymppinen. Mikä on muuttunut? No eipä kyllä juuri mikään. Tulevaisuus ahdistaa, tieto siitä että jumalauta, mun pitää muka alottaa graduryhmä vuoden päästä ja olla sitte keväällä 2015 valmistunut ja aidosti aikuinen. Oksennusreaktio. En mä oo valmis mihinkään tollaseen! Se, mitä kaverit tekee ja suunnittelee ja aidosti muka jo haluaa, tuntuu niin helvetin kaukaiselta ajatukselta mulle itelle. Mut en mä silti koe, että mä oon vieläkään sen ikäinen että olisin jotenkin säälittävä kun yritän pitää kiinni siitä nuoruudesta ja oikeudesta olla itsekäs.
Mä oon käyny 10 vuotta duunissa, aina myös koulun ohella, ja oon helvetin tyytyväinen siihen että mä saan käyttää ne paskaduuneissakin tienatut massit just niinku mä haluan. Mä oon kuullu siitä, että mä käytän paljon rahaa vaatteisiin ja yleisesti ulkonäköasioihin. Tässä kun ei nyt kuitenkaan mitään hiustenpidennyksiä, lisäripsiä, rakennekynsiä tai viikottaisia solarium/suihkurusketus-käyntejä, ni onks se sitten niin väärin jos mulla menee kuukaudessa pari sataa vaatteisiin? Mä oon myös yrittäny puolustella asiaa sillä, et mä nyt olen töissä jossa multa myös odotetaan että mä näytän edustavalta, olen puhtaissa ja hyväkuntoisissa vaatteissa hiukset puhtaina ja feissi jotenki ees siedettävissä meikeissä. Teistä ne jotka mua ei henkilökohtaisesti tunne ni varmaan kuvien perusteella ainakin näkee, etten kuitenkaan ole ulkonäöllisesti tai tyylillisesti mikään estenomi-kemppariosaston myyjä, joten ei mulla nyt kuitenkaa siihen ulkonäön viilaamiseen mee nii sikana aikaa tai massii. No okei nyt mä käytin taas kokonaisen kappaleen ja minuutteja elämästäni puolustelemalla rahankäyttöäni.....
Tohon lisäten vielä, että mä tässä olen rehellisesti pohtinut kissan hankintaa. Ei siks, et haluisin alkaa sen cat ladymaisen kissimirrikeräilyn jo nyt, mut vaan siks et I WANT ONE! Mutta rehellisesti suurin paino siinä puntarissa on tällä hetkellä se, et oonko mä valmis sitoutumaan sellaseen karvakasaan, suunnittelee menoni sen mukaan, syytää rahaa eläinlääkärikäynteihin, kastrointiin, kissanruokaan ja paskalaatikon hiekkoihin? Öö... No en mä kyllä vielä ole. Vaikka ajatus jonkun löytöpennun adoptoinnista on aika ihana ja vitsi miten upeen välittävän ihmisen se musta tekis! Recycle or die-mottohan pätee kaikkeen... Pointti tän kaiken jälkeen = Miten mun pitäs osata sitoutua toiseen ihmiseen, asuntolainaan tai vauvaan jos mä en helvetti sentään uskalla edes kissaa hankkia. Ja ihan vaan tiedoksi, sit ku sen hankin, sen nimeks tulee sukupuolesta riippumatta George (Nimi lausutaan suomalaisittain kirjoitusasun mukaan) ja se näyttää mahdollisimman paljon Tard the Grumpy Catilta.
Tähän kaikkeen ikäkriisiin on lisänny vähän pontta se, että meneillään oleva poikajuttu tuntuu olevan sekin taas jälleen kerran menossa ihan pisin v.... . "Lotta sä ansaitset jonkun niin paljon paremman!", "Vika ei todellakaan ole sussa vaan se on ihan vammanen!" ja "Miten sulla voi aina olla noin huono tuuri!" on sellasii lauseita jotka on nyt kuultu aika monta kertaa. Liian monta. Täkin setti näytti taas niin hyvältä paperilla ja pitkästä aikaa oli tosi hyvä fiilis toisesta ihmisestä. Sillä ei ollut rumia kenkiä, tyhmiä vitsejä, liian vähän kavereita tai muita todella merkittäviä (EHHEEHHEE) vikoja jotka saa kylmän ahdistushien pintaan. Eihän tässä nyt vanhojen tapailujuttujen romujen joukossa kahlatessa voi enää uskoa siihen että vika ei ole mussa vaan aina just siinä toisessa. Tai siinä ns. huonossa tuurissa. Yks intensiivinen psykoterapia tähän väliin ois varmaan ainoo ratkasu jotta sais paperille sen että mikä helvetti tässä päässä on vikana...
Tulipa taas avauduttua, mutta tätä tää blogi mulle meinaa. Mä kaadan tänne myös ne tabuasiat joista ei muka sovi puhua tai kirjoittaa. Oikeesti mun elämä on aika kivaa tällä hetkellä, ja mä nautin siitä. Helsingissä kävin opiskelijaruokalassa vessassa ja kun avasin kannen, avautu siihen luukkuun tussilla tuherrettu teksti: CARPE VITUN DIEM! Ja mä mietin et nii just perkele.
Tähän loppuun vielä lyhyt keskustelunpätä tästä rakkauselämäahdistuksesta erään kohtalontoverin kanssa:
L: on se jännä miten siit maailman helmeimmäst ihastumisen tunteesta sit aina pääsee tähän VOIVITTU AHISTAA MIKSEI SE HALUA OLLA MUN KANSSA-fiilikseen
S: no vittu älääääÄ!!!!!!! ei meissä nyt oo mitäään vikaaaaa!
päinvastoin, maailman ihanimmat tytyt!
L: nii! saatananmoisii kissimirrei ja persoonatki ihan vitun kohillaan = missä vika
S: MUT TIEKS TÄS ON YKS HYVÄ PUOLI! mut vaan yks
se että ku on korviaan myöten ihastunut ja vittuuntunu ni ei nälätä koko ajan
Kaikille muille kohtalontovereille, suosittelen tsekkaamaan sellasen nettisivun kun http://myfriendsaremarried.tumblr.com ja hakemaan sieltä vertaistukea. Mut hei älä mee tonne jos et osaa nauraa itelles koska sit sä et kyllä saa muuta ku paskan fiiliksen.
No comments:
Post a Comment